kävijälaskuri

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Ensimmäinen odotukseni ja synnytykseni

Näitä aikoja on aina ihana muistella, omien lasten syntymää.
Ensimmäinen odotukseni ja lapseni syntymä vuonna 1988.

Kun sain tietää ensimmäistä kertaa, että olen raskaana, niin se oli
jotenkin jännittävä tunne.
Se olotila ja mieliala, minkä se aiheutti,  niin, vaikea selittää
sitä tunnetta, se täytyy kokea.


Olin kuullut, että raskauden kolme ensimmäistä kuukautta voi olla
pahoinvointia, mutta en uskonut, että se olisi sellaista mitä koin.

Kolme ensimmäistä kuukautta voin todella pahoin.
Aamusta iltaan oksentelin ja olin hyvin huonovointinen eikä
oloani auttanut yhtään se, että mieheni sattui juuri tuolloin
olemaan kurssilla työnsä puolesta.

Mutta en lannistunut, vaan lepäsin ja tein asioita vointini mukaan.
Kun sitten pääsin tuosta olosta ja raskaus eteni toiselle kolmannekselle
niin pahoinvointikin loppui.
Aloin nauttia raskaudesta.
Olin tosin paljon yksin, mieheni ollessa kurssilla, mutta tapasin
ystäviäni ja sukulaisiani usein, joten minulle ei tullut yksinäistä.
Kävin ostelemassa tulevalle vauvalle tarvikkeita ja vaatteita.
Se oli mukavaa puuhaa.













Raskauteni alkoi olemaan loppusuoralla, laskettu aika oli 3.7.88.
Kunnes eräänä iltana.
Olin yksin kotona, mieheni oli edelleen kurssilla.
Päivä oli 7.6.88. ja klo oli n. 22.
Tunsin kuinka selkääni särki, vatsaani koski ja oli muutenkin hieman
epämiellyttävä olo.
Olin hädissäni, että mitä nyt.
Päätin mennä soittamaan naapurin ovikelloa ja pyysin apua.
Naapuri sitten soitti minulle taksin, jolla lähdin sairaalaan.
En hädissäni ollut itse tajunnut, että niinpä tietysti, sairaalaan
pitäisi lähteä.
Kiitos tuosta noille naapureille.
Muistan vielä hyvin elävästi taksikuskin sanat.



- Kuski, Älä sitten synnytä autoon, ei ole kiva ruveta siivoamaan
niitä jälkiä.
- Minä, Yritän olla synnyttämättä, kun vaan ajat nopeasti sairaalaan.


Sairaalaan päästyäni minut vietiin tutkimushuoneeseen, jossa lääkäri
totesi, että synnytykseni on alkanut.
Minulle tuli siinä vaiheessa paniikki, mieheni ei ollut paikalla, enkä
saanut häntä kiinni.
Soitin äidilleni ja pyysin häntä, että yrittäisi tavoitella miestäni ja kertoisi
tilanteen.


Pian olinkin jo synnytyshuoneessa, yksin.
Hoitajatkaan eivät olleet seuranani, kävivät vaan välillä katsomassa,
että kaikki on hyvin. olin siis kirjaimellisesti yksin.
En tiedä kuluiko tunti vai enemmän, kun mieheni soitti minulle.
Yritin siinä supistusten välissä jutella hänelle.
Mieheni rauhoitteli minua siellä langan toisessa päässä ja
pyysi hengittelemään rauhallisesti.



Mahtoi se kuulostaa hassulta kun minä siinä luuri korvalla ähisin ja
puhisin, mutta mieheni pysyi rauhallisena.
En muista kuinka pitkään pidimme yhteyttä puhelimitse mutta
vaikka hän ei päässyt paikalle niin oli ihanaa että hän oli jollain lailla
läsnä lapsemme syntymässä.

Kului tunteja, aamukin alkoi häämöttää ja oloni alkoi olemaan
hyvin tuskallinen.
Mitään kipulääkettä en ottanut.
Alkoi ponnistusvaihe ja pian lapsi syntyi.
Lapseni syntyi 8.6.1988 klo 5.45.
Se oli ihana pieni poika. Rakastuin häneen välittömästi.
Synnytys kesti 9h 25 min.

En ehtinyt saada lasta rinnalleni, kun hänet kiidätettiin pikavauhtia
vastasyntyneiden teholle.
Näin vain vilauksen lapsestani.
Vauva oli tosi pieni, 47 cm ja 2820 g.
Vauvalla oli hengitysvaikeuksia, joten hän joutui happikaappiin.



Tietysti minä tuoreena äitinä hätäännyin, että mikä lapsellani on.
Kukaan ei kertonut minulle mitään.
Meni tunteja ennenkuin pääsin katsomaan vauvaani.
Siinä hän oli, happikaapissa ja täynnä kaikenlaisia johtoja ja letkuja.
Katselin häntä silmät kyynelissä.
Vauvaani hoitanut hoitaja osasi rauhoitella minut ja kertoi kaiken mitä hänellä on
ja mitä hänelle tehdään.
Silloin tiesin, että vauvallani ei ole suurta hätää ja että hän selviää.

Minä pääsin pois sairaalasta muutaman päivän päästä mutta
vauvani joutui vielä jäämään lastenosastolle.
Kävimme mieheni kanssa joka päivä sairaalassa niinkauan kun
vauvamme joutui siellä olemaan.

Poikamme 12 päivän ikäinen v.1988

Pian tuli sitten hetki, kun saimme viedä pienen poikamme kotiin.
Ja siitä alkoi normaali arki.
Nyt me olemme perhe, meitä on kolme.


keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Totuus vai tehtävä

"Totuus vai Tehtävä on monimediallinen konsepti, jonka kohderyhmä on nuoret naiset. Tavoitteenamme on rakentaa uudenlainen ja avoin tyttöjen nettiyhteisö. Nettiyhteisön lisäksi haluamme tarjota yhteisömme jäsenille elämyksiä. Jokaisen tytön mielipide on täällä yhtä arvokas." - kopioitu kampanjan internetsivulta.





Törmäsin tähän kampanjaan facebookissa.

On valtavan hienoa, että tällaisia kanpanjoita järjestetään.
Monesti etenkin nuorille naislle on tärkeää, että APU löytyy kun sitä
tarvitsee.
Ja tällainen tyttöjen talo on loistava paikka, jossa voi tavata 
samassa tilanteessa olevia tyttöjä ja nuoria naisia.
 Tyttöjen talo on tarkoitettu 10 - 28 vuotiaille tytöille ja nuorille naisille.

http://www.tyttojentalo.fi/fi/etusivu/

Totuus vai tehtävä ryhmää vetää joukko nuoria ja ihastuttavia naisia.
Heillä kaikilla on  sydän paikallaan ja suuri auttamisen halu.

https://www.facebook.com/totuusvaitehtava

Kaikki mitä nämä nuoret naiset tekevät tämän asian puolesta, on
valtavan suuri, merkittävä ja hieno asia.

Että nyt vaan kaikki mukaan jelppaamaan.

Osallistu kilpailuun, jossa voit voittaa seikkailun Ylläkselle Lapin yöttömään yöhön!

Joten jättäkää hahmoille paljon voima - ja apukommentteja ja eniten AUTTANUT palkitaan. Ja jos kiinnotuit Lapin matkasta, joka sisältää paljon hemmottelua ja paljon mahtavia aktiviteetteja, niin nopeasti vaan klikkaamaan http://totuusvaitehtava.fi/ VAIN AUTTAMALLA VOIT VOITTAA!



lauantai 27. huhtikuuta 2013

Kun minusta tuli mumma

Kyllä, minusta tuli mumma.

22.3.2013 Syntyi pikkuruinen poika, meidän ensimmäinen lapsenlapsemme.
Sain kuvan hänestä heti synnytyspäivänä.

En päässyt heti tuolloin katsomaan välimatkan vuoksi, ja se tietysti vähän harmitti, mutta kun vihdoin
pääsin, niiin voi uskomatonta mikä tunne myllersi sisälläni.

Oli perjantai 19.4, kun matkustimme junalla Vaasaan, katsomaan tuota
pikkuista ja samalla tietysti omia jo aikuisia lapsiamme.
Koko matkan ajan vain mietin, että millaista on nähdä oman lapsen lapsi,
meidän lapsenlapsi.

Minusta oli tullut mumma.
En osannut kuvitella vielä siinä vaiheessa itseäni mummaksi.
Päästyämme perille, kävimme siinä ensin toisen poikamme luona
ja sitten vielä kaupoilla hakemassa ruokia illaksi.
Sitten menimme taksilla koko porukka, iltaa viettämään tuon uuden perheen
luo.
Siinä ensin jaettiin tuliaisia, tuoreelle isälle ja tuoreelle äidille omansa.
Unohtamatta tietenkään pikkuista, joka sai tuliaisa aina turkista asti, isoisoäidiltään.
Tämä lapsi on nyt jo viidettä polvea ja vanhin elossa oleva sukulainen hänelle on 97-vuotias.
Ja häntä kutsumme nyt ylämummoksi  :)

Voi sitä iloa, voi sitä tunnetta, mikä minun sydämeni täytti.
Oli siinä onnenkyyneleet hyvin lähellä, ehkä jopa muutama
 kyynel tirahtikin.


Rakkaus tuohon pieneen ihmiseen syttyi välittömästi.
En muistanut ollenkaan, että miten pieni voi vauva olla.
Onhan siitä jo aikaa, kun oma viimeisin lapsi viidestä oli vauva.

Kyllä siinä ihmeteltiin pikkuista, pidettiin sylissä ja leperrettiin.
Eikä siinä paappakaan malttanut vaan heti jo hänkin vauvelin syllinsä
nappas. Ja aina kun vain mahdollista, niin tuore paappa oli pikkuista hoitelemassa.
Kyllä siinä paapalta onnistui vaipanvaihtokin vanhasta muistista  :)
Kyllä meillä isovanhemmilla siinä muistui hetikin, että kuinka näitä
pikkuisia pidellään ja hoidetaan.

Oli ihana nähdä myös puolisoni reaktio tuohon pikkuiseen.
Olemme molemmat erittäin rakastuneita lapsenlapseemme.


Olisin halunnut jäädä Vaasaan tuon pikkuisen luokse, mutta pitäähän
uudelle perheelle antaa omaakin aikaa.

Nyt kun olen kotona, minun on ikävä tuota pikkuista.
Hän on ajatuksissani joka päivä.
Sitten yhtenä päivänä poikani soitti ja sanoi, että he voisivat
tulla pikkuisen kanssa käymään.
Voi mahoton miten ilostuin siitä.
Ihanaa on nähdä jo heti näinkin pian uudestaan.
Odotan tuota kyläilyä.

On nämä tunteet niin sanoinkuvaamattomia, että sen tietää vain jos
on tullut isovanhemmaksi.
Niitä on hyvin vaikea edes selittää
Se rakkaus mikä sisälläni on, on hyvin voimakasta.
Välillä tuntuu, että sydän tekee kuperkeikkaa, kun vain ajattelenkin
tuota pikkuista.
Toiveenani on, että voisimme viettää joulun yhdessä.
Tahdon hemmotella tuota ihanaa pikkuista, siinämäärin missä hänen vanhempansa
sallivat.

Mutta pian taas näemme.




tiistai 19. maaliskuuta 2013

Rippijuhlia

Noniin, nyt ne on pidetty.


Meidän viimeisimmänkin lapsen rippijuhlat on juhlittu.
Hieman haikealta toisaalta tuntuu, kun lapset ovat jo isoja, mutta
toisaalta on hyvä olo ja mieli, kun kaikki on kunnialla saatu kasvatettua
ja elätettyä tähän asti.
Tokihan vielä viidestä lapsesta kaksi asuu kotona.
Tytär on kuitenkin jo täysi-ikäinen, joten on kai ajan kysymys
sekin, että koska hänkin muuttaa omaan kotiin.

Rippijuhlat olivat oikein onnistuneet.
Vieraita tuli Turkista asti.
Ensimmäiset vieraat tulivat meille jo 7.3 ja siinä sitä
alkoi samalla juhlien valmistelut.
Poikani, joka on ammatiltaan ravintolakokki, tuli myös
tuolloin 7 päivä ja hän aloitti seuraavana päivänä voileipäkakkujen tekemisen.
Hän tekikin erittäin maukkaat kakut.
Porovoileipäkakku ja lohivoileipäkakku.


8.3 tuli yksi pojistani kihlattunsa kanssa.
9.3 tuli veljeni, joka on tämän rippilapsen kummisetä.
Kummitäti ei päässyt, kun hän oli sairastunut.
Ja 10.3. kun oli sitten tämä rippijuhlapäivä, tulivat loput vieraat.

Konfirmaation jälkeen tulimme meille, ja ensimmäiseksi tarjosimme
ruoan, koska osa vieraista oli tullut vain päivävierailulle ja pitkä
päivä kun oli, niin tokihan ruoka maistui.
Ruoan jälkeen tarjosimme sitten rippikahvit.

Kahvipöytään en nyt laittanutkaan, kuten aiemmin, kukkia vaan
kastekynttilän ja sen seuraksi pieni enkeli ja vauvatossu.

Pian tulivat käymään myös rippileirillä olleet isoset, rippipappi ja diakoni.
He lauloivat ja joku isosista soitti kitaraa laulun säestykseksi.

Kaikki nauttivat kanssamme juhlista ja kuviakin otettiin pitkälti yli 300.

Kiitän erityisesti kokkia, joka teki herkulliset voileipäkakut.
Ja myös erityiskiitos kuvaajalle tai paremmin kuvaajille.
Kuvaajana toimi poikamme, joka on media-alan ammattilainen.
Toisena kuvaajana oli ihana miniämme.

Kiitokset myös kaikille vieraillemme, jotka olitte mukana
juhlimassa kanssamme.


tiistai 5. maaliskuuta 2013

Asenteestako kiinni?

Sattuipa silmiini juttu, joka alkoi mietittymään.

Jutun aihe on.
Facebook ja blogit herättävät kateutta.

Siitä nousi mieleeni suuri kysymys. Miksi?
Jos on ihminen, joka on kateellinen ystävilleen vain siksi,
että heillä on asiat paremmin kuin hänellä.
Niin miksi sitten tuo ihminen kiusaa itseänsä lukemalla
tällaisia blogeja tai olemalla edes facebookissa.

Onhan kuitenkin totta, että kadehtimisessa ei ole mitään
kummallista.
Ja tokihan sosiaalinen vertailu on ihmiselle tärkeää.

Mutta jos noiden päivitysten lukeminen vaikuttaa elämään, niin
silloin ehkä kannattaisi miettiä ja tutkiskella asiaa jo hieman tarkemmin.

- Joku on kateellinen sille, että toisella on rakastava puoliso, kun hän
itse on sinkku.
Eikö silloin voisi miettiä, että miksi hän on sinkku?
Eikö tällä sinkullakin olisi mahdollisuus löytää itselleen
rakastava henkilö.

- Toista taas ärsyttää, kun joku kehuu omia lapsiaan.
Tietysti jokainen vanhempi on ylpeä omista lapsistaan.

- Kolmas taas on kateellinen, kun joku haluaa kertoa
mukavista ja herkullisista ruokahetkistään.
Tietysti, joskus ihminen laittaa erikoisempia ruokia,
hemmotellakseen itseään ja perhettään.
Ja joskus onnistuneet asiat haluaa kertoa myös ystävilleen.

Mutta niinhän se vaan on, että kateus on tunne, ei koko ihminen.
Lainaan tuosta lukemastani jutusta allaolevan tekstin, joka oli todella hyvin sanottu.

- Kateutta on kahdenlaista. Positiivinen kateus on luonteeltaan kannustavaa ja saa ihmisen tavoittelemaan haluamiaan asioita – oli se sitten uusi sohva tai ulkomaanmatka. Negatiivinen kateus on sitä, että jää vellomaan alhaisiin tunteisiin, jolloin ne voivat alkaa vaikuttaa ­ihmissuhteisiin tuhoavasti.

Tässä onkin paljon mietittävää ja tuo lukemani juttu on todella hyvä.
Laitan tähän linkin tuohon juttuun.

www.menaiset.fi/artikkeli/seksi_ja_suhteet/ihmissuhteet/facebook_ja_blogit_herattavat_kateutta_naiset_paljastavat_miksi?

Varmasti meidän jokaisen kohdalle tulee joskus tilanne, että kannattaa
miettiä omaa asennetta asioihin.


 

 

 

 

lauantai 26. tammikuuta 2013

Elämä uusiutuu......

Onkin kulunut aikaa siitä, kun täällä olen viimeksi kirjoitellut.
Mutta voihan sitä tässäkin vaiheessa vielä toivottaa hyvää alkanutta vuotta 2013!

Vuosi onkin alkanut oikein mukavasti.
Osittain jopa jännästikin.
Nyt jos koskaan onkin paljon odotuksen aiheita.
Olen saanut uusia ystäviä. Puolisoni kanssa olemme tehneet tulevaisuuden suunnitelmia.
Ensimmäinen lapsenlapseni syntyy maaliskuun lopulla.
Nuorimman lapseni rippijuhlat ovat maaliskuun alussa.










 Ja yksi suuri muutos elämässämme oli, kun vaihdoimme sukunimeämme!






Otimme puolisoni äidin tyttönimen käyttöön, koska tuolla nimellä on
sukuhistoriaa jo 1800-luvulta lähtien.
Ja halusimme näin kunnioittaa tuota suvussa kulkenutta nimeä.

Mieheni löysi tuohon sukuun kuuluvan henkilön sähköpostiosoitteen
ja päätti kirjoittaa hänelle.
Olen toki itsekin joskus kauan sitten tavannut tämän kyseisen henkilön, joten
myös minä tunnen hänet.
Mieheni kertoi hänelle nimenvaihdostamme ja voi että mitä tapahtuikaan.


Häneltä tuli postia.

Hän oli aivan onnellinen, kun kuuli, että olemme ottaneet tuon nimen itsellemme.
Ja hän toivotti meidät erittäin lämpimästi tuohon sukuun.
Vaikka olimmehen sukulaisia jo olleetkin, (mieheni sukua,) mutta tämä jotenkin lähensi meitä entisestään.

Kun luimme tuota postia, niin voi uskomaton, mikä lämmin tunne vierähti sisälläni.
Hän kirjoitti niin lämpimästi ja tekstistä saattoi aistia sukulaisrakkauden.
Tämän sukulaisnaisen kirjoittama tervehdys ja lämpimät sanat saivat minussa aikaan jotain
sanoinkuvaamatonta.
Nyt jäämme odottelemaan tuon suvun sukukokousta, joka on elokuulla.
Ja sinne olemme näillänäkymin menossa mielenkiinnolla, tapaamaan sukulaisia
ja viemään omatkin lapsemme, jotka vain mukaan haluavat, että hekin oppisivat tuntemaan tätä
sukua enemmän.
Toki minä ja mieheni toivomme, että suurin osa lapsistamme pääsisi mukaan.
Vaihtoihan osa lapsistammekin nimensä tuohon samaiseen sukuun.

Toki menee varmasti aikaa tottua uuteen nimeen, mutta se ei haittaa.

On kuin olisi saanut kokonaan uuden henkilöllisyyden.
Onhan se tavallaan aivan uusi identiteetti, kun nimi vaihtuu.

Niin paljon kaikkea jännää on nyt tiedossa, että välillä en tiedä mitenpäin olisin.
Mutta yritän pysyä nahoissani ja malttaa ja antaa mieleni odottaa tuota kaikkea.

Tulevaisuus, se tarjoaa meille paljon elämää, rakkautta ja jännitystä.